Hae tästä blogista

7.10.2016

Muistelmia puinnista

Muistelmia puinnista 40-luvulta lähtien
Tuomo Tuuri



Viljan puinti oli aina tärkeä tapaus. Ensimmäiset muistot minulla on 40-luvulta puinnista, joka tapahtui puimakoneella, ”tappurilla”, maatalousmoottorin pyörittämänä. Tappurin merkkiä en muista, mutta sitä kuljetettiin talosta toiseen, liekö ollut puintiyhtymän kone. Pyörät oli alla, runko puusta tehty, samoin pintarakenteet.

Tappuri on vielä hengissä. Ehkä vaatisi vähän ehostamista!

Maatalousmoottori oli yksisylinterinen hehkukupumoottori, koska käynnistämisessä tarvittiin puhalluslamppua. Se oli melko varmasti Porin konepajalla Bolinder-Munktellin lisenssillä tehty BMW. Moottoriin sisältyi jäähdytysvesisäiliö, joka täytettiin vedellä ennen käynnistystä. Sillä oli oma koneenkäyttäjänsä, joka kulki moottorin mukana talosta taloon. Käyttäjänä oli Ala-Kyynyn veljeksistä muistaakseni Risto. Käynnistäminen oli oma monimutkainen proseduurinsa. Tappuri liitettiin moottoriin remmillä, käyttöhihnalla, joka kiristettiin moottorin ja tappurin välisellä yhdysparrulla. Kuivat viljalyhteet oli ajettu pellolta riiheen ja puinti tapahtui riihen ”röyrän”, katoksen, alla.

Koneenkäyttäjän jälkeen tärkein virka oli syöttäjä. Syöttö tapahtui syöttöpöydältä, jolle apumies tai apumiehet nostivat riihestä lyhteet. Syöttäjällä oli terävä puukko kädessä. Sillä hän katkaisi lyhteessä olevan siteen ja hajotti lyhteen irtonaiseksi ennen syöttöä huimasti pyörivän varstan hampaisiin. Jos syöttäminen tapahtui liian suurina annoksina, oli koneen tukkeutumisen vaara. Puinnin ollessa käynnissä saatettiin samanaikaisesti vielä ajaa lyhteitä pellolta puintiin. Säkkimiehen homma oli myös tärkeä. Hän huolehti säkin vaihdosta, kun edellinen tuli täyteen. Puitu vilja tuli alaosasta kuppikuljettimella (pyörivässä hihnassa olevat kupit) ylös säkityslaitteeseen. Säkkimies ehti huolehtia ruumenista, jotka puhallin puhalsi seuloilta ulos. Oljet tulivat ulos syöttöpään vastakkaisesta päästä kohluimien kuljettamana. Oljet oli huolehdittava kauemmaksi talteen hangon kanssa. Puintipäivä vaati työvoimaa ainakin viisi henkeä.

Riihessä oli aikaisemmin, kun koneita ei vielä ollut, oltu klupuriihellä eli varren päähän sidotulla kluvulla oli vilja hakattu riihen lattialla tähkistä irti. Muistan vielä nähneeni riihessä pari klupua ja myös käsin pyöritettävän pohtimen, jolla kluvuttu vilja puhdistettiin akanoista. Samoin muistan vielä riihen kuivaussaunassa olevan savun hajun ja mustat seinät. Aikaisemmin lyhteet oli pantu riihen saunaan orsille kuivamaan ja kiukaalla lämmitetty vilja kuivaksi savusaunan tapaisesti. Sillä konstin varmaan rukiissakin oli mukava savun aromi lisänä.

Myöhemmin Tuurin veljekset Martti, Lauri ja Vilho hankkivat maatalousmoottoriksi sähkömoottorin, jota oli paljon helpompi siirrellä kuin polttomoottoria. Se oli 11 kW Strömbergiläinen HZUR tähti-kolmiokäynnistettävä oikosulkumoottori. Samoin hankittiin lietso, joka puhalsi tappurista tulevat oljet kauemmaksi haluttuun paikkaan. Näin puintipäivänä ei tarvittu enää niin monta ihmistä kuin aikaisemmin.

Päntäneellä oli vielä silloin oma sähköosuuskunta ja meille sähkön syöttö tuli Rahkolan muuntajalta, jonne oli matkaa runsas kilometri. Silloin linjat olivat vielä heikot ja puintipäivä piti varata etukäteen sähköosuuskunnalta. Muuntaja ei kestänyt samanaikaisesti kuin parin näin suuren moottorin tehontarpeen. Illalla valojen jo ollessa päällä näkyi moottorin vetoremmissä olevan jatkoksen kohta aina valojen välähtämisenä. Jatkos oli tehty teräksisellä remmihaalla, joka aina vähäsen hihnapyörä kohdalla luisti ja aiheutti jännitepiikin. Luistamisen ehkäisyyn käytettiin erilaisia remmipihkoja, mutta ne eivät tarttuneet jatkoshakaan.

Puinti tapahtui aika paljon veljesten kanssa yhteisvoimin. Muista aina halunneeni syöttäjäksi, mutta se homma oli varattu. Meillä puitaessa syöttäjänä oli joko Vilho tai joskus Martti. Naapurissa puitaessa isä oli usein syöttäjänä ja Kärppäojalla Martin tykönä puitaessa saattoi syöttäjänä olla joku muu näistä veljeksistä. Kun olin jo koulussa oli puintipäivänä aina kiire kotiin, niin tärkeänä tapahtumana sitä pidin.

Normaalin puimakoneen lisäksi oli ilmeisesti maamiesseuralla ns. pitkän oljen tappuri, joka oli malliltaan lyhyt ja normaalia puimakonetta leveämpi. Tätä käytettiin esim. ruista puitaessa, kun haluttiin oljet pitkänä talteen. Ruislyhteen tähkäpäät työnnettiin pyörivään varstaan, joka irroitti jyvät. Näin oljet jäivät koskemattomaksi. Näitä olkia tarvittiin esim. latojen katon teossa. Paappani Selim Neva-Knuuttila oli taitava käsistään ja hallitsi olkikattotekniikan. Muistan hänen tehneen olkikaton Juhoosen saran uuteen latoon.

Puintipäivät muuttuivat erilaisiksi, kun perustettiin Rahkolan puintiyhtymä (U.Pekarila, E.Rahkola, L.Tuuri ja V.Tuuri) ja hankittiin leikkuupuimuri. Vuotta en tarkalleen muista, mutta olin rippikouluikäinen siihen aikaan, eli se on ehkä ollut 1957-59 paikkeilla. Tainion Paavo, joka ymmärsi koneiden päälle, oli huoltoapuna koneen käytössä. Puimuri oli Massey-Ferguson 630, varustettu Perkinsin dieselmoottorilla. Hydrauliikkaa ei sen ajan koneessa vielä ollut, vaan jousikeventeistä leikkuupöytää nostettiin ja laskettiin käsipyörän avulla. Käsipyörä lukittiin jarrulla haluttuun asentoon. Samoin kaatokelan asento hoidettiin käsivivulla. Viljasäiliötä ei ollut, vaan vilja tuli suoraan säkkeihin, joten ajo vaati kaksi henkilöä, ajurin ja säkkimiehen. Muistan, kun ensimmäisen kerran kokeilimme Pekarilan pellolla rukiin puintia. Ruis oli lakoontunutta ja oli aikamoinen opetteleminen, miten ja millä asetuksilla homma parhaiten luistaisi. Myötälakoon homma sujui paljon helpommin kuin vastalakoon. Sujuvuutta auttoivat terän eteen asennetut laonnostimet, jotka olivat suorastaan välttämättömät.


Tehtiin sellainen sopimus, että Pekarilan Tapio ja minä olimme päätoimisia ajureita. Se oli kyllä melkoisen kovaa hommaa. Tapion kanssa vuorottelimme ajurin ja säkkimiehen virkaa. Hankalaa oli, kun ilmat eivät olleet suosiollisia ja ajolista ei pysynyt aikataulussa. Silloin olisi pitänyt olla yhtä aikaa monessa paikassa, joten ristiriitojakin joskus syntyi. Puintikaudessa ei tehollisia ajotunteja tullut kuin 150-180. Muistan tehneeni pisimmän päivän, kun tehollisia ajotunteja tuli noin 14 h. Silloin oli leuto tuuli yölläkin eikä kastetta päässyt muodostumaan, joten pystyimme ajamaan myös koko yön.

M-F:n jälkeen hankittiin uusi keltainen Sampo, jossa moottorina oli Valmetin diesel. Siinä oli jo hydrauliikka, joten ajaminen oli ergonomisempaa. Myös moottorin ääntä pitävä imusarja oli puimurin toisella puolella, joten meluhaittakin oli pienempi. Myös sillä tuli aika runsaasti ajettua, vaikka armeija, opiskelu, työharjoittelu jne jo tulivatkin kuvioihin.

Kierros on tullut umpeen, tällä vuosituhannella olen taas kokeillut puimurin ajoa! Sorvarin Leo on siihen antanut luvan!

PS: Kun aikoinaan haastattelin serkkuani Irja Asukasta (Frösen) ja hän muisteli, että Kallio-Rahkolassa (Tuuri) oli 1920-30-luvulla, ennen maatalousmoottoria, puinnissa käytetty riihen eteen sijoitettua hevoskiertoa, josta välitys puimakoneelle. Irja oli ollut joskus mukana hevosta ohjaamassa.

1 kommentti:

  1. On mukava lukea näitä muistelmia! Me olemme ihan uusia maatalon omistajia. Tästä se lähtee. Täytyykin selvittää minkälaisia erilaisia kuljetuspalveluita on maatiloille. On sitten valmiina kaikki, kun on puintiaika. https://www.tammelankoneasema.fi/kuljetuspalvelut

    VastaaPoista