Muistatko Tuurinmäen?

Muistatko Tuurinmäen?

Tuomo Tuuri

Kun isäni vanhemmat Wilhelmiina ja Nikolai Tuuri palasivat Kanadasta, he ostivat vuonna 1902 Kauhajoen Päntäneeltä tilan nimeltä Kallio-Rahkola. Kuten nimikin antaa ymmärtää tilaan kuuluu muutakin kuin tasaista maastoa.

Vuosisadan vaihteessa yleinen tapa oli muuttaa sukunimeksi tilan nimi. Isoäiti kertoi, että pappi oli muuton jälkeen sitä pariinkin kertaan ehdottanut ja kysynyt, koska nimenmuutos tapahtuu. Isoäiti oli sanonut nimen Tuuri olevan heille ihan sopivan, eikä muutosta siis tapahtunut.

Kerron tässä muutamia omakohtaisia muistoja Tuurinmäestä, joka nimi Kallio-Rahkolan kalliomaastosta syntyi ja lienee voimassa tänäkin päivänä. Aikaisemmasta en tiedä, mutta 40–60-luvuilla mäki toimi eräänlaisena talviurheilukeskuksena lähistön lapsille ja miksei aikuisillekin. Lapsiahan oli sodanjälkeisessä kyläyhteisössä runsaasti, tulevat suuret ikäluokat olivat lähdössä kasvuun.

Mäen maastossa oli aikoinaan ollut tervahauta. Koska siinä on viimeiseksi poltettu tervaa, ei ole tiedossa. Haudan päälle oli myöhemmin rakennettu kuoppa eli nykykielellä säilytyskellari perunoita, juureksia ym. varten. Tämän tervahaudan ulkorinnettä kutsuttiin pikkumäeksi. Muistan vielä rinteessä tervan juoksutusputken kohdan ja sen ympärillä olevat hiilijäänteet.

Pikkumäessä lasketeltiin pulkalla, kelkalla ja tietenkin suksilla. Usein teimme kepeistä pujotteluradan, jossa kilpaa laskettiin. Joskus, kun lunta oli runsaasti, kiipesimme suksilla kuopan katolle ja laskimme sieltä alas.

Koululadut yleensä kulkivat Tuurinmäen kautta ja se lisäsi omalta osaltaan mäen käyttöä. Pikkumäen vieressä on jyrkempi ja korkeuseroltaan suurempi rinne, jota kutsuttiin isoksi mäeksi (kuva alla). Siinä oli useampia kohtia, joihin voi tehdä ladun. Yhdelle laduista tavallisesti tehtiin hyppyri lumesta ja havuista muotoilemalla. Havuilla saatiin hyppyri vahvistettua niin, ettei se hajonnut ponnistettaessa. Muistelen joskus hypänneeni jopa 4-5 metriä, joten hyppyri oli kohtuullisen iso.

Vuokko Tuuri isossa mäessä

Kallioiseen maastoon tehtiin myös erikoislatuja, joissa monet sukset katkesivat vaikeissa olosuhteissa. Muistan kerrankin, kun olin joulupukilta saanut uudet sukset ja katkaisin toisen suksen heti ensimmäisellä kertaa mäessä käydessä. Eipä ollut mukavaa mennä silloin kotiin. Suksia jouduttiin usein paikkailemaan käyttämällä pläkkipeltiä ja pieniä nauloja korjauksiin. Sälesuksitekniikkaa ei vielä silloin ollut käytettävissä. Eräänä talvena katkaisin sukseni niin pahasti, ettei niitä enää saatu paikkailtua. Sain käyttööni äidin sukset, jotka äitini isä Neva-Knuuttilan paappa oli itse tehnyt. Sen kestävämpiä suksia ei minulla ollut aikaisemmin eikä myöhemminkään ollut. Ne kestivät kaikki ne kivikot ja vaikeat paikat, joita Tuurinmäestä löytyi.

Talviaikaan mäessä oli kaiken päivää laskijoita niin kauan kuin valaistus antoi myöten. Monasti mäestä lähdettiin vasta kun ei enää nähnyt laskea. Televisio ei silloin ollut rajoittavana tekijänä. Hyvän kuvan mäen tärkeydestä antaa se, että eräällä hiihtolomaviikolla päätimme serkkuni Paulan kanssa kilpailla, kuka on aamulla ensimmäisenä mäessä. Minulla oli strateginen etu, koska Paula asui noin sata metriä kauempana mäestä. Näin ikkunasta aamulla seitsemän jälkeen, kun Paula laittoi suksia jalkaansa ja ehdin ensimmäisenä.

Kesällä Tuurinmäellä oli omat toimintonsa. Puissa kiipeileminen ja linnunpesillä käynti tietenkin ovat oma lukunsa, mutta eräs poikkeava ajanjakso on erityisesti jäänyt mieleen 50-luvulta. Silloin mäki oli eräänlainen taistelukeskus. Aina sunnuntaisin pyhäkoulun jälkeen mäkeen kerääntyi eri puolilta kylää poikia leikkimään eräänlaisia sotaleikkejä. Asiaan kuului, että me, jotka varsinaisesti Tuurinmäellä asuimme, olimme eräänlainen vastapuoli, yritimme vakoilla poikien toimintoja ja jouduimme joskus nopeasti perääntymään, kun tulimme havaituiksi. Jännitystä haettiin. Mäellä oli käytössä olevan kuopan lisäksi pari muutakin vanhaa puoliksi sortunutta kuopan paikkaa. Toista niistä pojat käyttivät asevarastona, siellä oli jousia (kaaripyssyjä), nuolia, keihäitä, kilpiä jne. Ne löysimme ja piilotimme osan niistä. Jännityksellä odotimme seuraavaa sunnuntaita ja tuntui aikamoinen haloo syntyvän, kun pojat tilanteen huomasivat. En tarkalleen muista kuinka useana vuonna tätä toimintaa oli, mutta mäen kalliot ja kallion onkalot olivat mieluista maastoa tällaiseen toimintaan.

No, aika kului ja toiminnat muuttuivat yhteiskunnan muuttumisen myötä. Tällä hetkellä Tuurinmäki on talvella hiljainen, tuskin ladun latua löytyy entisestä ”talviurheilukeskuksesta”. Latu-uratkin ovat metsittyneet. 

Kuvassa ”pikkumäki”, vanhan tervahaudan päälle rakennettu kuopparakennus

2.9.2004 Tuomo Tuuri

Kirjoitus on julkaistu PÄNTÄNEEN SANOMISSA joulukuussa 2004.

Palautetta:

Outi Mäenpäältä, soittanut 10.12.2004. Ollut palvelijana Tuurissa, kun olin lapsi, ”Outin kamari” yläkerrassa.

Tauno Tainio Varkaudesta, soittanut 16.12.04, syntynyt vanhassa Tainiossa, jota myöhemmin asui veljeksistä Aleksi. Tauno nuorin veljeksistä (Vilho, Paavo, Aleksi, sisar Ellen Myllykoski). Muuttanut pois Kauhajoelta vuonna 1941 sodan kutsumana. Mennyt Savossa naimisiin. Pyörinyt Tuurinmäen maastossa ennen sotia, katkaissut monet sukset Tuurinmäessä. Kasvinkumppaneita esim. Mäki-Rahkolan Venne ja Veikko, Kamilan Matti, Paavo-veli. Muistaa isonmäen alla olevan saviprunnin, jossa pellavia liotettiin, pystylaudoitetun ladon, ison kiven, jonka päältä laskettiin.

• Muisteli suojeluskunta-aikoja, harjoituksia pidettiin Tuurinmäen maastossa, jossa esim. telttamajoitus kuopan toisella puolella. Esim. Tuurin Vilho piti harjoituksia poikaosastolle. Suojeluskunnan hiihtokilpailuja myös pidettiin tässä maastossa, lähtö ja maali oli riihen luona. Mukana esim. Vilho Tainio, Erkki Rahkola ja Niilo Puska (Jaakko Puskan poika). Lapikiston Einon talolla ladattiin patruunat ja ampumaharjoitukset Lapikiston saralla. Joskus sanottiin, että kimmokkeita saattoi mennä kauaskin.
• Rahkolan Jaakon talon yläkerrassa oli kiertokoulu.
• Wilhelmiina piti joskus hiekanajotalkoot Tuurin tiellä, talkoojuomistakin oli kuulemma löytynyt, Taunon isäkin oli joutunut käymään nurkan takana.
• Mäessä oli ison mäen päällä Kamilan Matin kuoppa, joka otettiin pois käytöstä ja hajotettiin 60-luvulla. Samoin oli ”Kallionvainion” päällä kuoppa, jota käytti luultavasti joku karjalaismuuttajista sodan jälkeen. Se ei ollut enää käytössä 50-luvulla.